Moi, olen Nette! 

Pienenä haaveilin, että kun kasvan isoksi, minusta tulee parturi. Tai kuningas. Siitä onkin ollut sitten mutkikas matka nykypäivään ja ammattiini valokuvaajana…

Kun olin lapsi, kuvasin paljon filmillä. Isäni sai teettää kuviksi satoja otoksiani aalloista, koska ne kiehtoivat minua erityisesti. Teimme myös kuvia yhdessä kotona - isälläni oli valotuskone ja askarteluhuoneemme muuttui aina välillä pimiöksi.

Palasin uudelleen kuvaamisen pariin aikuisiällä noin viisitoista vuotta sitten. Ehdin opiskella kaikenlaista ja tehdä erilaisia töitä, kunnes saimme omia lapsia. Siihenastiselle työuralleni tuli tauko ja päivät täyttyivät erilaisilla lapsiperheen askareilla. Kuten varmaan monelle muullekin vanhemmalle, minulle tuli ajatus lapsuusvuosien mieleenpainuvimpien hetkien tallentamisesta valokuviksi. Kun sain mieheltäni lahjaksi ensimmäisen järjestelmäkamerani, alkoi kuvaaminen toden teolla. Siitä yksi asia johti toiseen… 

Kun olin harjoitellut riittävästi näiden omien liikkuvien kohteiden kanssa, oli luonteva seuraava askel siirtyä kuvaamaan muita lapsia. Olen pitänyt aina kovasti vauvoista ja niinpä aloin kuvaamaan lapsista aivan pienimpiä eli vastasyntyneitä. Kuvaushetket olivat ja ovat edelleen herkkiä ja tunnelmallisia.

Korvausta vastaan kuvasin ensimmäisen kerran, kun eräs isoäiti halusi antaa vuoden ikäiselle lapsenlapselleen lahjaksi valokuvauksen. Kuvausstudionani toimi tuolloin kotimme tavallinen huone, valonlähteenä oli kirkasvalolamppu.

Näistä päivistä onkin ollut ammatillisesti pitkä matka eteenpäin. Töitä on nykyään paljon, mistä olen kovin iloinen. Perheet ovat edelleen kuvausteni kärjessä. Eikös aikamme läheisten kanssa olekin kaunein muisto, jonka voimme kameralla tallentaa? 

Kauniita hetkiä olen saanut todistaa myös erilaisten juhlien merkeissä. Kesäisin saatan kuvata jopa kahdet häät yhden viikonlopun aikana – olenkin yhden sortin juhlien suurkuluttaja! 

Papin puheiden ja lattialla konttaavien lasten lisäksi tutuksi ovat tulleet erilaiset eläimet. Hevoset ovat erityisen tervetulleita linssini eteen. Voisi kuitenkin sanoa, että kuvaan vähän mitä vain. Tämä on käynyt mielessä esimerkiksi silloin, kun olen yrittänyt saada erilaisia työkoneita, muuntajia ja autoja näyttämään parhaat puolensa… 

Työssäni minua haastaa eniten valo. Se on tavallaan paras kaverini, koska työskentelen paljon ulkona luonnossa. Mutta. Valo on kuitenkin vain harvoin juuri sopiva. Voi olla liian kirkasta, jolloin tulee helposti varjoja tai kuvattava ihminen joutuu siristämään kovasti silmiään - tai liian hämärää, kuten esimerkiksi iltaisin juhlissa. Valo myös heijastuu ympäristöstä, jolloin kauniin punaisen talon väri onkin äkkiä myös vaikkapa morsiamen mekossa vaaleanpunaisena. 

Paikan valinta ei myöskään ole aina niin yksinkertaista. Moni paikka saattaa vaikuttaa ihanteelliselta kuvaamiseen, mutta valmiissa kuvassa taustalla näkyykin sähkölinjoja ja roskiksia. Ei niin idyllistä?

Vapaalla katselenkin monesti ympäristöä ”sillä silmällä”. Joskus on kuitenkin hyvä heittää aivot kunnolla narikkaan ja mennä metsälenkille tai ratsastamaan. Eihän sitä ikinä sitä paitsi tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tällä hetkellä haaveilen, että saisin olla jonain päivänä cowgirl ja laukata niityillä hevosen selässä – satoi tai paistoi.